Vaarjoki ja Härmälänrotko

Harrastelin pientä lähiretkeilyä ja kävin katsomassa mihin asti pääsisi melomaan Maskun ja Naantalin rajalla olevaa Vaarjokea. Lähdin koirauimarannalta Luikkionlahdelle, koska siitä on lyhin matka joen suulle ja merellä alkoi jo heti aamulla tuuli nousemaan. Luikkionlahti ei ole juurikaan suojainen, vaan sinne pääsee suuret aallot Naantalin aukolta.

Vaarjoki oli hyvin kaislikoitunut eikä aivan edes kappelille asti päässyt. Vajaat kaksi kilometriä suunnilleen pystyi melomaan yhteen suuntaan. Paluumatkalla rantauduin meren puolen kaislikon reunalta löytyvälle laiturille. Oikaisin sieltä metsikön läpi Härmälän rotkolle mikä olikin yllättävän hieno nähtävyys.

Sarek Nordtoppen

Nijakin solasta pääsisi Ruohtesvaggeen, mutta sinne lähteminen ei enää houkutellut. Pitkä laakso, ties millaisia jokien ylityksiä, arvattavasti hyttysiä liikaa ja joutuisi kiertämään Bierikin järven kautta pois, missä olin viime vuonna. Guhkesvaggea kohti siis seuraavan aamuna. Sää olisi edelleen ollut huiputuskelpoinen, mutta en jaksanut heti perään nousta johonkin toiselle huipulle. Lunta oli alhaalla poikkeuksellisen vähän vaikka vielä heinäkuun alkupuoli, joten kuljin aika läheltä Suottasjin jäätikön alareunaa. Jäätikkö on todella suuri ja joet jo heti jäätikön alla ovat pahoja ylitettäviä, mutta onneksi haarautuvat pian suistomaiseksi. Paikka oli kuin valtava soratyömaa, kilometrin alueella jättimäisiä sorakasoja ja valleja. Päädyin iltapäivällä Sarekin järven läheisyyteen ja jäin siihen leiriytymään.

Aamuyöstä heräsin aikaisin ja katselin yöaurinkoa. Huiputuskeliä olisi ihmeen kaupalla edelleen, pitäisikö siis lähteä katsomaan Nordtoppenin harjanteelle, kun viimeksi jäi huipulla käymättä. Juuri ennen lähtöä teltta hautautui pilvien sekaan. Täh, mistä nuo nyt tuli? Ihmettelin ilmiötä vähän aikaa ja odottelin mitä tapahtuu. Pilvet olivat ”hyvänlaatuisia” valkoisia pilviä, joten päätin lähteä aamukävelylle kuitenkin ylemmäs. Aavistukseni taisi osua oikeaan, olin kohta pilvien yläpuolella, kuten myös kaikki huiput auringonpaisteessa. Koko laakso ja kaikki tasangot alhaalla silmänkantamattomiin olivat valkoisen ”pumpulin” peitossa. Eikun tossua ylöspäin. Nordtoppenille pääsee näköjään helpoiten pohjoisharjanteelta, viimeksi olin itäharjanteella. Lumilaikkua siinä välissä joen jatkeena katselin sillä silmällä pääsisikö siitä kätevästi alas.

Kohta olinkin ylhäällä lumiharjanteen päässä mihin yritys viimeksi tyssäsi. Nyt lunta oli vähemmän, kivikkoa näkyvissä ja lumen pinta aikaisin aamulla vielä kovaa. Vahingoista viisastuneena (eli myös Kebnekaisen huipun viimeinen jääosuus jäi minulta menemättä muutama vuosi sitten liiallisen liukkauden takia) olin varustautunut kevyillä jääraudoilla, jotka saa pehmeisiin tossuihin, sekä pienellä hakulla. Harjanne vaikutti nyt ihan turvalliselta. Huipulta oli näköalat vaikka minne, mitä nyt Stortoppen vähän kiusana edessä. Tulipahan tuollakin käytyä. Ja lumilaikkua luisuen alas.

Enää pitäisi päästä pois Sarekista. Viimeisenä päivänä lähdin hyvin aikaisin aamuyöstä, koska jos tulee taas helle päivällä, en jaksa kulkea. Pääsin iltapäivään mennessä sillan kautta ja pajupusikossa rämpien Njavvejoelle asti. Pajukossa ilmeisesti on alhaalla polku, se menee porotuvan kautta tai hyvin läheltä sitä. Katselin kun kaksi henkilöä sieltä meni ja yritin seurata, lähinnä katkenneista oksista voi arvailla missä polku menisi. Nämä kaksi olivat ainoat ihmiset, jotka näin kuuteen päivään. Plus kaksi helikopteria. Kulkijoita on ollut niin vähän, ettei nämä ”vain ruotsalaisten tuntemat salapolut” pysy auki. Samoin Suorvaan laskeutuva polku koivikossa oli paikka paikoin lähes umpeenkasvanutta. Toisen kartan mukaan koivikkopolku alkaisi Njavvejokea seuraavalta joelta ja siinä olisi silta. Siltaa ei näkynyt, ”jos siellä joskus silta olikin, niin eipä taida olla enää”.

Kaiken kaikkiaan ei tullut käytyä kaukana Sarekin sisällä, mutta kahdella huipulla kuitenkin, ja maisemat olivat neljä päivää melkein koko ajan esteettömästi näkyvissä ekojen päivien pilvisyyden jälkeen. Sliehkokin rinteen ja Atjekkien ylängön kautta reitti on turhan hankalakulkuinen, sillan kautta Sarekiin pääsee puolet nopeammin, varsinkin jos tuntee polut.

 

Sarekin päädyssä Nijakilla

Sarekiin piti taas päästä katsomaan mitä olisi tarjolla. Suunnitteluni oli olematonta, lähden jostain kävelemään ja tulen samaan paikkaan takaisin, ruokaa mukaan niin paljon kuin jaksan kantaa eli noin viikoksi. Lähtöpaikkoja kävellen on kaksi, Kvikkjokk tai Suorva, joista arpominen osui jälkimmäiseen. Lähdin yrittämään tavanomaisen koivikkopolun sijaan Sliehkokin rinteen kautta. Poroaiden vierustaa menee polku, joten koivupusikon ohittaminen tältä puolelta on helppoa. Sen jälkeen seuraa turhankin jyrkkää mäkeä runsaat kolmesataa metriä ylös. Lähtiessä reppu oli tietenkin ylipakattu miten sattuu ja kaikkein painavimmillaan. Ekana iltana päädyin siis vain Sliehkokin järven rannalle telttailemaan. Kaunis paikka sinänsä.

Seuraavana aamuna kulkukeli näytti ihan kelvolliselta vaikkakin pilviseltä. Pääsin kohtuullisen nopeasti Atjekkien järvien ja Suorvajärven väliselle nimettömälle joelle, jonka ylitys osoittautui aika inhottavaksi. Noin viisi sivuhaaraa pajupusikoissa, kova virtaus sekä pohjakivet irrallisia pyörylöitä. Pääsin juuri ja juuri yli päähaarasta leveimmästä äkkipäätä löytämästäni kohdasta. Ylityksen jälkeen hyvä sää loppui, pilvirintama saavutti kokoajan maata nuoleskellen ja yritin jatkaa järvien rantaa ja Atjekkien ohi niin pitkälle kuin mahdollista. En päässyt pitkälle, kun olin täysin hernerokkasumussa, näkyvyyttä hädin tuskin kymmentä metriä. Olin epämääräisten järvilämpäreitten ja kiviröykkiöitten välissä, missä suunnistamisessa ilman näkyvyyttä ei ollut mitään järkeä, joten leiriydyin jonkun pikku järven rantaan. Kulkumatka jäi ihan turhan lyhyeksi tältä päivältä.

Sumu hälveni yön aikana vaikkakin näkyvyys huipuille puuttui edelleen. Jatkoin hankalakulkuisemman alueen läpi ja Tjievrajärvien yläpuolelta Sarekin rajan yli tasaisemmalle ylängölle. Täälläpä puolestaan alkoi nousta niin pirunmoinen vastatuuli, että oli pakko leiriytyä ennenaikaisesti Gassavarasjien välissä olevan järven rantaan. Jo toinen päivä peräkkäin kun kulkumatka jää vajaaksi, eipä hääviltä näyttänyt tässä vaiheessa retken anti.

Kolmas aamu kaiken muuttaa voi. Yhtäkkiä esirippu oli vedetty edestä ja maisemanäytös alkanut. Sarekin korkeimmat huiput ja Ahkka kokonaan näkyvissä aamuauringossa. Jess, nyt vaan äkkiä johonkin näköalapaikalle. Nijak edessä pisti silmään erikoisen muotoisena, siis sinne. Ensin Suottasjin jäätikköjoen monihaaraisen suiston ja suoalueen yli rämpiminen ja sitten nousua ylemmäs Nijakin järven rantaan. Teltta hulppealle paikalle odottelemaan ja pikkurepun kanssa loivemmalta puolelta Nijakin huippua kohti. Lunta oli rinteellä kohtalaisen vähän ja se oli liian upottavaa ylösnousuun. Pari paikkaa kivikoissa oli jyrkähköä siihen nähden, että kivikko oli pienehköä irrallista pyörylää tai laattakiviliukurataa. Piti olla varovainen. Huipulle kuitenkin pääsi ja täältä 1922 metrin korkuisesta Sarekin ”päädystä” näköaloja oli vaikka mihin asti. Päivä oli ollut pitkä ja jäin järvelle nukkumaan. Paikka on muodoltaan vähän altis tuulenpyörteille. Muutaman kerran heräsin kun telttaa ravisteltiin ihan kunnolla.

 

Vuojnestjåhkkå

Seuraavana aamuna oli jo valitettavasti aika suunnata erämaasta ihmistenilmoja kohti. Lähdin suorinta reittiä Bierikin järven rantaa takaisin. Sää oli mitä parhain edelleen, kolmeen päivään ei yhtään sadetta. Tullessa oli sillan ylityksen jälkeen leiriydyttyäni ollut iltasadetta ja seuraavana aamuna sumua. Muuten olisin poikennut Vuojnestjåhkkån huipulla jo tulomatkalla. Nyt säästä näyttäisi tulevan taas koko päiväksi hyvä, joten tilaisuus olisi sääli jättää käyttämättä. En vaan oikeastaan olisi jaksanut enää vetäistä kilometriä ylös ja alas.

Katselin alhaalta sopivaa reittiä ja äkkäsin erään joen yläpuolelta lähtevän lumilaikun, joka jatkui harjanteelle asti. Jep, helppo alastulo varmistettu ja teltta jokien väliin mistä se helposti löytyy. Nukuin pari tuntia ja toiset pari tuntia meni syömiseen, sitten lähdin tolkuttoman hitaasti raahustamaan ylös. Huipulla käyntiin meni vain kuusi tuntia, mutta ainoastaan ennätysnopean (noin tunnin verran) alastulon ansiosta, luisuttelin puolet matkasta lunta pitkin. Sinänsä aikailla ei enää voinutkaan sään muuttumisen takia. Pårten suunnassa näkyi huipulta mustat pilvet ja parissa tunnissa ne ehtivät Vuojnestille. Juuri pääsin teltalle kun myräkkä alkoi.

Seuraavana päivänä ihan energiat lopussa piti vaan lähteä kävelemään paluumatkaa. Sillan ylityksen jälkeen se pirun märkä soinen pajupusikkoalue vei viimeiset mehut ja oli pakko pystyttää teltta ja ruveta lepäilemään. Oli lämmintä ja hyttysiä pilvin pimein. Syöminenkään muuten kuin teltassa ei kovin kivaa. Siinä kun torkuin tauolla, niin alkoi kuulua valtavaa pörinää. Ihmettelin, koska helikopterit on kielletty alueella. Mutta se oli pelastuskopteri ja kurssi näkyi olevan suoraan korkeimmille huipuille. Olin nähnyt aamulla Spijkkan rinteellä kiipeilijäryhmän, jonka meno tavallaan ei hyvältä näyttänyt, eli olisivatko juuri nuo olleet pulassa. Tunnin päästä meni samaan suuntaan vielä toinen kopteri, joten pisti miettimään oliko jotain vakavampaa sattunut.

Reissulla tuli huippumaisemia katseltua ihan maisemaähkyksi asti, paikka on kuin taideteos ja hyvä onni tällä kertaa sään suhteen. Toinen puoli on sitten vaikeakulkuisuus.

 

Låddebakte

Ei ollut nyt aikaa tai jaksamistakaan lähteä seikkailemaan ihan mihin sattuu enää, joten retki jatkui seuraavaksi parhaimmalle (tai pahimmalle) turistinäköalapaikalle eli Låddebaktelle. Se on aikalailla keskellä Sarekin aluetta, loiva toisesta suunnasta ja hiukan yli puolentoista kilometriä korkea, ja joka ilmansuuntaan on katsottavaa. Väkeä siis riitti tuolla polulla ja mikäpä siellä yhdellä kauneimmista järvistä on telttaillessa. Tusina ilmeisesti tanskalaisia tuli vastaan sekä useita muita ryhmiä.

Itse en raahannut telttaa tuonne kun en kuitenkaan jatkaisi sinne kauemmas, vaan pystytin teltan valmiiksi odottamaan Bielatin alarinteelle ja lähdin päiväretkelle. Tämä oli onnistunut päätös, koska karttaankin merkitty polku rinteessä Låddebaktelle on aika ”mielenkiintoinen”. Nauratti pikkurepun kanssa, mutta ei naurattaisi raskaalla repulla ja sateella liukkaalla tuo olisi yhtä kiroilua ellei suorastaan vaarallinen reitti.

 

Sarekissa näköalojen perässä

Käväisin pikaisesti viikon näköalakävelyllä Sarekissa. Lomapäiviä oli vähän ja piti valita vain yksi paikka, se näköjään minulla on Sarek. Sää oli hämmästyttävän hieno koko ajan, vain pari pientä iltamyräkkää, muuten auringonpaistetta ja kaikki huiput näkyvillä.

Menomatkalla repun raahaaminen sujui jotenkin tuskaisesti. Alun lähestymismarssin olisi halunnut päästä nopeammin, jotta ehtisi nähdä uusiakin paikkoja. Suorvan maisemat olen jo niin moneen kertaan nähnyt. Kahdessa päivässä pääsin padolta Bierikin järven kautta lähelle Ruohtesvaggen risteystä. Telttailin siellä Mahtujågasjin lähettyvillä.

Aamulla keli oli edelleen hyvä ja päätin lähteä ylhäälle katselemaan pääseekö siellä johonkin huipuille. Laaksonpohjia pitkin kulkemiset ei oikeastaan enää itseä kiinnosta. Menin ensin lumia pitkin ja ennen jäätikköä siirryin kivikkoharjanteelle. Oli kylläkin suuri kiusaus jatkaa suoraan jäätikköä Sarekin korkeimman harjanteen juurelle, riski tippua mihinkään vaikutti hyvin pieneltä… Menin ylöspäin Svarta Spetsenin loivinta rinnettä, kunnes loiva osuus päättyi yhtäkkiä pystysuoraan jyrkänteeseen, missä keikkui kiviä ja lunta suunnilleen tyhjän päällä. No eikun takaisin ja pari yritystä löytää reittiä toisen jyrkänteen vierestä. Sinänsä huipulle ei olisi ollut mitään vaikeampaa kiipeilyä eikä liian jyrkkää, mutta kivet keikkuivat väärällä tavalla enkä halunnut turhaan alkaa ottamaan mitään riskiä kivien alle jäämisestä. Ihan pikkukiviä siinä huipun alla ei enää ole, vaan tippumassa on melkein metrin lohkareita. Jäipä siis tuonnekin huipulle menemättä. No lohdukkeeksi pieni päiväkävely Tjåggnoriksen harjanteella ja 1643 metrin huipulle. Ihan hauska näköalapaikka sinänsä.

 

Kurjenrahkan kansallispuistossa

Kävin taas välillä ihan lähialueella kävely- ja makkaranpaistoretkellä. Kurjenrahkan kansallispuistoon on edellisen käyntini (useita vuosia sitten) jälkeen tehty uusi reitti Savojärven ympäri. Kiersin sen sekä lisäksi Pukkipalon reitin poiketen Lakjärven laavuilla, mistä tulee matkaa yhteensä noin 15 km.

Kansallispuiston uusin Savojärven rantareitti on nättiä ja lähes kokonaan pitkostettu. Pukkipalon nähtävyys taas on aarnimetsän osuus erilaisine vanhoine puineen. Lisäksi tuolla on pari näköalapaikkaa: Mynämäellä ja Nousiaisilla on suorastaan kilpailu korkeimmasta kukkulasta (Mynämäki voittaa vajaalla metrillä, 101,8 m vs. 101 m).